Mitä eritoten kaipaan elämääni juuri nyt, on kysymys, jota esitin muutama vuosi sitten itselleni toistuvasti. Elämäni oli tuolloin hyvin erilaista kuin tänään. Tein päivätöitä vakituisessa työsuhteessa, odottelin viikonloppuja, sunnuntaina iltapäivällä alkoi ahdistamaan huominen. Elin sellaisessa kipumaailmassa, jossa kipu vei välillä tajun. Tyttäreni muistaa todennäköisesti ikuisesti sen, kuinka eräänä Pitkänä perjantaina olimme takiani yksityisellä lääkäriasemalle. Minä kävin neuvotteluja sairaalaan lähdöstä, ja tyttäreni joi pillimehua (oli muuten vadelmamehua – ja en lähtenyt sairaalaan). Migreenini ja Hortonin syndroomani olivat tuolloin lähes jatkuvia seuralaisiani.

Aika tasan seitsemän vuotta sitten (taas erään lääkärikäynnin jälkeen) silloisessa työpaikassani työpöytäni äärellä tajusin (jalassani oli ihanat puukengät, joita lattiaan kolistelin), ettei elämäni voi jatkua siten, miten sitä silloin elin. Tein töitä (oli kipuja tai ei) ja vapaa-ajallani pelkäsin kipua tai elin raa´an kivun kanssa. En tiedä millä viisaudella ja ymmärryksellä ymmärsin tuolloin pysähtyä miettimään realistisia vaihtoehtoja. Tiedän olevani monella tapaa onnekas, että minulle mahdollistui työelämästä irtaantuminen. Lopetin työt ja aloin uimaan. Uin ja uin. Ja surin. Mitä ihmettä teen? Mitä mahdollisuuksia minulla on? Jossakin vaiheessa huomasin käveleväni. Kävelin ja mietin: Mitä kaipaan eritoten elämääni? Suru teki lopulta tehtävänsä – tilaa uudelle.

Jos tyttäreni muistaa pillimehun, niin minä muistan erään syyskuun päivän muutaman vuoden takaa. Kävelin Helsingissä Korkeavuorenkatua, ja aurinko pilkisti pilven takaa, maassa lojui lehtiä. Hyväksyntä – sana ja sen sisältö iski minuun kuin salama. Minun on hyväksyttävä olemassa oleva, jotta muutos on mahdollista. On asioita, joihin todella voin vaikuttaa: asenteeni, ajatukseni, toimintani, tunteitteni säätely, ihmissuhteitteni vaaliminen, arvoni. Hyväksyntä.

Tuo syyskuun hetki on luonut minun oman hyvän elämäni. Helppoa ei ole ollut, ei todellakaan. Mikään ei ole tapahtunut hetkessä. Olen saanut käydä huomattavan monta ajatusta ja tunnetta läpi,jotta asiat ovat nyt niin kuin ne ovat.

Olen kiitollinen siitä, että elämässäni on ihmisiä, joille olen voinut sanoittaa haasteitani, ihmetellä ihmeitäni. Samalla vuosien aikana olen tunnistanut lukuisia kertoja hetken, että olen kaivannut ulkopuolista kanssakulkijaa. Ihmistä, joka ei ole liian lähellä. Ihmistä, joka haastaa. Ihmistä, joka omaa vahvan ammatillisuuden ja kaikenlaisuuden (ja silti en ole kaivannut terapeuttia). Ihmistä,  jonka kanssa voi huokailla, itkeä ja nauraa. Ihmistä, joka auttaa näkemään horisontin yli.

Jotta Sinulla on kanssakulkija niissä hetkissä, kun kaipaat pysähtymistä, huomaamista, tähyilyä – jotakin aavistamatonta, niin juuri sitä varten minä olen lukenut, oppinut, ihmetellyt, kuunnellut, kysynyt, kohdannut, pohtinut, valvonut öitä, itkenyt ja nauranut – luonut Sinulle jotakin yhtä ainutlaatuista kuin mitä Sinä olet:

Lempeä ajatus: Vastavuoroinen paussi®.

Nyt on näin.

Lempeällä ajatuksella – Merkityksellisiä kohtaamisia,

-päivi

pssst. Biologisen lääkkeen ja ihmisen oman viisauden  yhteisvaikutus voi parhaimmillaan auttaa luomaan ja kokemaan jotakin tarkoituksenmukaista…