Uupumus ei yleensä ala yhdestä hetkestä. Se ei iske kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan hiipii hiljaa, lähes huomaamatta. Se syntyy pienistä valinnoista, toistuvista venymisistä ja siitä, että jättää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen sivuun. Uupumuksen taustalla voi olla monenlaisia asioista, osa niistä hyvinkin pitkään elämässä mukana olleita. Aluksi sitä kutsutaan ehkä sitkeydeksi, vastuullisuudeksi tai kunnianhimoksi. Vasta myöhemmin se saa ehkä toisen nimen: uupumus.

Moni meistä oppii jo varhain, että pärjääminen tarkoittaa jaksamista – sitä, että jatkaa vaikka väsyttää; että ottaa vielä yhden tehtävän, vastaa vielä yhteen viestiin, venyy vielä vähän lisää. Rajat hämärtyvät, kunnes niitä ei enää meinaa tunnistaa. Silloin ei ole enää kyse yksittäisestä huonosta päivästä, vaan kehosta ja mielestä, jotka yrittävät kertoa: nyt riittää.

Uupumus tuntuu kokonaisvaltaisesti. Se ei ole pelkkää fyysistä väsymystä, johon uni auttaisi. Se on tyhjyyttä, sumua ajatuksissa, vaikeutta keskittyä, merkityksettömyyttä. Se voi olla myös tunteiden latistumista – asioita, jotka ennen merkitsivät, eivät enää tunnu miltään. Ja ristiriitaa, kun tietää, että pitäisi levätä, mutta ei osaa pysähtyä.

Usein uupunut ihminen on se, joka on pitkään ollut vahva. Se, joka on pitänyt langat käsissään, huolehtinut muista ja kantanut vastuuta. Siksi uupumusta voi olla vaikea tunnistaa – tai hyväksyä. Miten minä, joka olen aina jaksanut, en enää jaksa?

Uupumus ei kuitenkaan ole epäonnistuminen. Se on viesti. Se kertoo, että omat tarpeet ja rajat ovat jääneet huomaamatta ja noteeraamatta. Ja ennen kaikkea se kertoo, että muutos on välttämätöntä. Se kertoo tarpeesta muutokseen ja uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen oppimiseen.

Toipuminen uupumuksesta ei tapahdu hetkessä. Se vaatii aikaa, mutta myös uudenlaista suhdetta itseensä. Se tarkoittaa huomaamista ja harjoittelua: mitä tarvitsen juuri nyt? Miten tunnistan sen, että milloin jaksan ja milloin olen väsynyt? Miten sanon ei ilman syyllisyyttä? Miten annan itselleni luvan olla keskeneräinen?

Huomaan pohtivani jälleen keskeneräisyyttä. Entä jos liiallinen pyrkimys poistaa keskeneräisyys johtaa uupumukseen, kun taas keskeneräisyyden sietäminen on askel uupumuksesta toipumiseen? Meidän ei tarvitse olla valmiita, täydellisiä tai loputtoman jaksavia; riittää, kun olemme ihmisiä – rajallisia, tuntevia, eläviä. Keskeneräisyys on enemmän kuin inhimillistä, ja samalla se on sallivaa, mutta joskus turhauttavaa ja ristiriitaista.

Uupumuksen keskellä voi tuntua siltä, että kaikki pysähtyy. Mutta toisinaan juuri tuossa pysähdyksessä muotoutuu jotakin uutta: toisenlainen olemisen- ja elämisentapa.

Lempeällä ajatuksella,

-päivi

paivi@lempeaajatus.fi

Kirjoja, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut (merkkaillut ja alleviivaillut):

-Uupumuksesta takaisin elämään. Juhani Mattila: 2021.

-Uuvuksissa. Liisa Uusitalo-Arola. 2019

-Työuupumuksen itsehoito. Heli Nurmi. 2020.

-Voimat takaisin. Tietoa ja dialogia työuupumuksesta. Sanna Aulankoski ja Maaret Lundahl. 2018